Apua vai selviytymistä?

Ennen mun elämä oli pitkälti selviytymistä. Sellaista hiljaista, jatkuvaa yritystä pärjätä, ymmärtää ja löytää jotain, mikä helpottaisi oloa. Olo ei millän asettunut, ja siihen yritti löytää vastauksia. Ja ehkä just siksi mä lähdin etsimään.

Ja täytyy sanoa, et onhan tässä tullut kokeiltua aika paljon kaikenlaista🙈
Mä oon uppoutunu moniin asioihin, opiskellu, kokeillu. Lopulta mukaan tuli kaikenlaiset lisäkeinot keinot: henkisyys, affirmaatiot, manifestointi, visualisoinnit, kiitollisuuspäiväkirjat – kaikki se, mitä luvataan, että kun teet tarpeeksi oikein, niin elämä alkaa muuttua. Ja kyllä, mä menin niihin ihan kunnolla. Kokeilin, yhdistelin ja etsin sitä omaa juttua niistä. Ajattelin, että kyllä tässä joku toimii, kun vaan löydän sen oikean tavan.
 

Ja ehkä just näin jälkikäteen katsottuna ne on olleet mulle selviytymiskeinoja. Sellaisia, jotka auttoivat siinä kohtaa, missä mä olin – ja hyvä, että oli. Mut samaan aikaan jokin jäi silti aina paikalleen. Se tunne, mikä oli siellä pohjalla, ei oikeastaan helpottanut. Se vain siirtyi hetkeksi sivuun. Ja siitä tuli helposti sellainen olo, et pitää vielä etsiä lisää, että ehkä seuraava oivallus tai menetelmä olisi se, mikä lopulta auttaa. Ja niin mä jatkoin.

Kunnes jossain kohtaa aloin huomata, et mitä enemmän etsin, sitä kauemmas menen jostain olennaisesta ja itsestäni. Ei siksi, että ne kaikki asiat olisi olleet vääriä – niillä oli paikkansa siinä kohtaa, missä mä olin. Mutta ne ei ihan osuneet siihen, mitä mä oikeasti tarvitsin. Ne meni vähän ohi.

Ja ehkä siinä kohtaa alkoi tulla yksi aika  selkeä oivallus
Se, mitä mä etsin, ei tulekaan mun ulkopuolelta. Se alkaa nousta esiin vasta silloin, kun mä pysähdyn tarpeeksi. Kun annan mun hermostolle tilaa rauhoittua ja keholle tehdä sen, minkä se jo osaa – ilman että yritän koko ajan korjata tai tehdä siitä jotain.
Silloin, kun kehossa on riittävästi turvaa, sen ei tarvitse enää selviytyä. Ja silloin kaikki alkaa toimia ihan eri tavalla, ei pakottamalla vaan itsestään.

Ja siinä kohtaa aloin huomata, et  vastaukset, joita olin yrittänyt löytää, onkin olleet mussa koko ajan.

Eihän se tarkoita, että kaikkee pitäis tehdä yksin, vaan että me tarvitaan ympärille riittävästi turvaa – sellaisia ihmisiä ja hetkiä, joissa voi hellittää. Ja siitä käsin alkaa nousta jotain paljon todempaa kuin mikään, mitä voi yrittää ajatella itselleen. Sisäinenturva.
 

Nykyään mä katson omaa tapaani työskennelläkin vähän eri tavalla. Ei yhdestä näkökulmasta, vaan kaiken sen läpi, mitä oon itse kokenut. 
 
Ja ehkä ennen kaikkea katson nykyisin lempeästi itseäni – sitä tyyppiä, mikä mä oon ollut ja millaisin keinoin olen yrittänyt selviytyä.
Niissä hetkissä olen aina tehnyt sen, mikä on tuntunut mahdolliselta. 
  Ja niin näen jokaisen muunkin tekevän. Aina parhaansa ♥️

Ja ehkä tää oma polku näkyy myös siinä, miten mä teen tätä omaa työtäni. 

Se, mikä on ollut mulle totta jossain kohtaa, voi olla sitä edelleen jollekin toiselle. Ja ehkä juuri siksi en koe tarvetta sanoa, mikä on oikein tai väärin.

Meillä kaikilla on oma todellisuus jota pitää kunnioittaa.

Ehkä ainoa, mikä en suoraan kannata, on se että yrittää ohittaa itsensä, mennä ohi ja odottaa muutosta ulkopuolelta. Koska lopulta se suunta löytyy vasta silloin, kun uskaltaa pysähtyä siihen omaan kohtaan. Ja uskaltaa kuulla itseään.