Etähoidot, energiahoidot, etärentoutukset 

Mä oon alkanut taas vuosien jälkeen tehdä hoitoja etänä.

Ja en mä oikeastaan tiedä, onko ne energiahoitoja. Tai niinhän niitä varmaan moni vois kutsua. Mutta mun oma ajatus siitä, mitä energiahoito on, on muuttunut aika paljon vuosien varrella.

Ennen se oli mulle jotenkin selkeämpää. Tai ehkä ennemmin yksinkertaisempaa. Mä lähestyin sitä enemmän henkisyyden kautta, ja se riitti silloin. Se oli tapa jäsentää jotain sellaista, mitä en vielä osannut katsoa muualta. Nyt mä katson sitä eri tavalla. Samaan aikaan monella tasolla.
 

Mä voin edelleen puhua energiasta, eikä siinä ole mulle mitään ongelmaa. Mutta yhtä lailla mä näen tässä hermoston.

 Sen, miten keho reagoi siihen, kokeeko se olevansa turvassa vai ei. Pienikin muutos voi saada koko systeemin vähän niin kuin laskemaan. 

Hengitys muuttuu, keho pehmenee, joku kohta antaa periksi. 

Ja sitten on se kehon puoli, kaikki se mikä kerää ja kannattelee kokemusta. 

Ei pelkästään fyysistä kuormaa, vaan myös sellaista mitä ei oikein voi erotella. Se ei kysy, onko asia tapahtunut eilen vai kymmenen vuotta sitten.

Mä en oikeastaan enää koe, että mun tarvitsisi päättää, mikä näistä on se oikea tapa selittää tämä. Ja silti näköjään yritän.

Kun puhutaan etähoidosta, niin siinä kohtaa moni totaalisesti pysähtyy.

Se on ihan ymmärrettävää.
Miten mitään voi tapahtua, jos ei olla samassa tilassa? No sepä. .

Joskus mä ajattelen sitä huomion kautta. Se, mihin huomio suuntautuu, vaikuttaa. Se on lopulta aika arkinen asia, kun sitä alkaa huomata.
Joskus mä ajattelen sitä yhteytenä. Ihmiset aistii toisiaan muutenkin koko ajan, vaikka sitä ei nimetä.

Ja ehkä tätä voisi vähän verrata siihenkin, että me käytetään koko ajan asioita, mitä ei nähdä. esim. radio kuuluu, puhelin toimii, Wi-Fi kulkee ilmassa. En mä tiedä onko se hyvä vertaus, mut ei me niitäkään nähdä — ja silti ne on ihan arkea. 

Mutta lopulta mulle ei ehkä oo enää tärkeintä se, miten tätä selitetään, vaan se mitä tapahtuu. Ihminen rauhoittuu, hengitys muuttuu ja keho reagoi. Ja usein siinä kohtaa tapahtuu jotain sellaista, mikä ei näy ulospäin, mutta tuntuu sisältä merkittävänä. Ehkä sen voisi sanoa niin, että keho saa mahdollisuuden tehdä sen, mihin se on jo valmis.

Se, mitä siitä seuraa, on jokaisella vähän oman näköistä. Jollekin se on vain se, että olo rauhoittuu. Joku huomaa kehonsa eri tavalla. Ja joku alkaa nähdä asioita, joita ei ole ennen huomannut. Joillekin tunnu miltään.

Ei tämä mikään yksittäinen ratkaisu ole, ennemmin yksi tapa lähestyä itseä. 

Yksi näkökulma lisää. Ja ehkä se riittää.

Koska lopulta, jollain tasolla, jokin siinä toimii. 

Ja ehkä siinä on myös se puoli, että hoidettavalla on jonkinlainen yhteys ja tietoisuus siitä, että ei ole yksin siinä hetkessä. Se voi jo itsessään antaa keholle mahdollisuuden rauhoittua.
Ja samaan aikaan, kun ihminen on yhteydessä toiseen, siinä tapahtuu jotain sellaista, mitä on vaikea laittaa sanoiksi, mut sen vaikutuksen usein näkee ja tuntee.

Ja vaikka mä edelleen huomaan itsessäni sen, että haluan ymmärtää ja löytää selityksiä, niin nämä kaikki mun tavat selittää on lopulta aika kapeita paloja siitä, mitä siinä oikeasti tapahtuu. Me ei tiedetä kaikesta läheskään kaikkea. Ja ehkä hyvä niin. Tällä hetkellä tämä ymmärrys riittää mulle.

Mä en oikeastaan enää yritä vakuuttaa ketään tästä. Tää on mulle tapa olla ihmisen kanssa, vaikka se tapahtuisi etänä. Ja jotenkin musta tuntuu, että ne, joille tämä on ajankohtaista, kyllä löytää tämän.