Kun ei pysty katsomaan yhteen kohtaan

"Mitä enemmän ymmärtää, sitä selvemmin näkee myös sen, miten vähän tietää."
 

Kaikki mut tuntevat tietää, että mulla on ihan järkyttävän kova halu ymmärtää, oivaltaa, tutkia, kokeilla ja selvittää asioita. Usein ihan ilman mitään erityistä päämäärää. Jokin vaan alkaa kiinnostaa, ja sitten haluan tietää siitä lisää.

Mä haen yleensä samasta asiasta hyvin monenlaisia näkemyksiä. Mitä siitä ajatellaan eri suunnilla, mitä ihmiset on kokeneet ja mitä tiede kertoo siitä tällä hetkellä. Nimenomaan tällä hetkellä, koska tieto muuttuu koko ajan. Jos jotain voi kokeilla itse, kokeilen. Sitten tieto, kokemukset ja havainnot alkaa jotenkin yhdistyä keskenään, välillä aika kaukaakin.

Ehkä mun hankaluus (=joksi sitä ennen luulin, kun vertasin itseäni muihin) ei oo koskaan ollut se, etten osaisi keskittyä yhteen asiaan. Mun on vaan vaikea olla näkemättä sitä, mihin kaikkeen se liittyy. Kun vastaan tulee joku selitys, näen aika nopeasti myös sen reunat ja sen, mitä sen ulkopuolelle jää.

Yksi iso oivallus viimevuosina on ollut se, ettei kaikilla ookaan samanlaista tarvetta ymmärtää asioita. Jollekin yksi näkökulma tai riittävältä tuntuva selitys oikeasti voi riittää. Olin siiitä tiedosta järkyttynyt, mutta samalla helpottunut, koska ymmärrän paremmin miksi joidenkin kanssa näen asiat hyvin erilailla.

Mulle itselleni taas yksi selitys harvoin jää kovinkaan tärkeäksi osaksi kokonaisuutta.
Ehkä siksi mun on myös vaikea kuunnella sitä, kun asioita kerrotaan ehdottomina totuuksina. Että näin tämä on, tästä tämä johtuu ja tämä auttaa. Varsinkin silloin, kun puhutaan ihmisestä, mielestä, tietoisuudesta tai todellisuudesta.
Eihän me hitto edes tiedetä, millaisessa maailmassa me lopulta eletään.

Me vaan tiedetään valtavasti yksittäisiä asioita, mut ne kaikkein isoimmat kysymykset on edelleen auki. Mitä tietoisuus on? Mitä kaikkea meidän havaintojen ulkopuolelle jää? Miksi me ollaan täällä ja mistä tässä kaikessa lopulta on kyse?

Siksi tuntuu oudolta, että joku voi olla niin varma mistään. Kun me samalla tiedetään, että se tieto on vaan tämän hetken ymmärrystä. Vai ymmärtääkö kaikki tämän? en tiiä.
 
Se ei tietty tarkoita mulle sitä, että sitten pitäisi olla uskomatta mitään. Päinvastoin. 
Jokin om aina totta, mutta en ajattele minkään tiedon olevan lopullista. 

Kaikki tiedostamatonkin on mulle ihan todellinen osa ihmistä ja elämää. Mä ajattelen nii, et meissä ja maailmassa tapahtuu paljonkin sellaista, mitä me ei vielä ymmärretä.

Aiemmassa työelämässä, työryhmissä, tätä omaa tapaa ajatella on joutunut sovittamaan aika paljon valmiisiin kehyksiin. On ollut tietty kieli, teoria ja tapa, jolla asioista kuuluu puhua. Näin jälkikäteen ajateltuna sehän on väsyttänyt ihan valtavasti.
Ei välttämättä itse se työ, vaan se, et omaa ajattelua on joutunut koko ajan kaventamaan siihen, mikä juuri siinä paikassa mahtunu mukaan.
 

 Ehkä vapautta elämään tyo nykyisin se, ettei tarvitse valmista totuutta – vaan tilaa nähdä.