Kun voima kääntyy muille, mutta ei itselle

Oon vasta pikkuhiljaa alkanut tajuta, miten erilailla mun voima ja rohkeus näkyy riippuen siitä, onko kyse muista vai musta itsestä.
Omissa asioissa mä huomaan helposti meneväni siihen miellyttämisen rooliin, vaikka en kyllä oo koskaan mieltänyt itseäni "miellyttäjäksi". 

Oon enempi pitänyt itseäni suorana, napakkana ja omilla mielipiteillä kulkevana. Vai oonko mä vaan kuullut sen muita ja uskonut sen omaksi totuudeksi?

Koska kun mä tarkkaan mietin, niin oonko ollut sitä kumminkaan oman elämän käänteissä? Oonko pitäny omia puoliani? Enpä oo tainnu.

Mut heti jos kyse on toisista, koko tilannehan muuttuu. Sillon lähtee!
 
Mä näen toisten ihmisten tarpeet ja tilanteet jotenkin nopeesti. 

Aistin, missä rajat menee ja huomaan heti, kuka on heikommassa asemassa. Ja se herättää mussa välittömästi sen toisen puolen: voiman, suorapuheisuuden ja varmuuden siitä, mikä on oikein. Ei hitustakaan miellyttämisestä.

Olen oon aina puolustanut muita, asettunut rinnalle, pitänyt toisen puolia silloinkin, kun kukaan muu ei ole sanonut mitään. Siellä se voima on ollut. Olen ollut selkeä ja vahva.

 
Mutta kun vertaan tätä kaikkea omaan elämään, mä nään aika suoraan: omia puoliani en ole noussut pitämään. En samalla varmuudella. En samalla voimalla, jota olen käyttänyt muiden rinnalla.
 
Tämä ymmärrys alkoi tulla mulle jossain vaiheessa ja olin siitä hyvin hämmentynyt. Oon nyt purkanut sitä pala kerrallaan, nähnyt vähän enemmän joka vaiheessa, ja sen myötä alkanut ymmärtää itseäni uudella tavalla.
 
Nyt se oma sisäinen ääni kuuluu jo selkeämmin. Ei se pidä meteliä, mutta se ei enää katoa taustalle samalla tavalla. Ja tästä alkaa ehkä se vaihe, jossa opettelen käyttämään sitä samaa voimaa, jota olen antanut muille, myös itseni kohdalla.

Ehkä tää ei oo pelkästään mun tarina. Tällaiset roolit voi olla ihmisellä niin syvällä, ettei niitä huomaa ennen kuin ne alkaa hiljalleen tulla näkyviin. Ja sit tajuaa, ettei ehkä olekaan ollu itsensä kanssa ihan niin hereillä kuin luuli.