Kuntosali-suhteen korjausta osa 671

Jo muutama vuos sitten mä ajattelin, et oon varmaan tuomittu epäonnistumaan tän kuntosali-asian kanssa. Halusin mennä sinne, koska se tuntui tutulta ja turvalliselta paikalta. Semmoiselta, missä oon ennen ollut kotonani. Mut joka kerta, kun menin, se sama kierre alkoi. Ensin hyvä flow ja treeni kulkee, sit jäätävät kivut ympäri kehoa ja väsymys joka ei katoa nukkumalla. Sit päässä se vanha rumpa: "mikset sä pysty, mikset jaksa, miksi et oo niin kuin ennen."
 
Oli ylä- ja alamäkiä, ja välillä teki mieli luovuttaa koko ajatus. Kunnes pari vuotta sitten aloin vähitellen tajuta, mitä se sali oikeasti mulle merkitsee. Se ei ollut enää paikka, jossa mä liikun, vaan enemmänkin peili. Se nostatti pintaan paljon vanhaa joita aloin olla valmis kuulemaan.
 
Tänä syksynä mä oon antanut itselleni luvan opetella sen kaiken uudelleen.  Voin mennä salille, vaikka en tekisi siellä mitään. Saan olla siellä ihan rauhassa, ilman pakkoa todistaa yhtään mitään.
Ja silti, vaikka näin ajattelen, nämä kerrokset purkautuvat yhä.
 
Eilen olin lähdössä salille. En edes ehtinyt ovelle asti, kun vatsa yllättäen jännittyi ja turposi hetkessä jalkapalloksi. Koko keho oli täynnä levottomuutta.
En ollut syönyt mitään joka tämän nyt olisi aiheuttanut. Katselin itseäni peilistä ja ihmettelin.
 
Tajusin et keho alkoi reagoida heti kun on olin vetäny treenivaatteet päälle ja tällä kertaa katsoin itseäni peilistä. Jotenkin en kai katsonutkaan peilistä tätä päivää, vaan jotain mennyttä aikaa. Sitä aikaa ja sitä osaa itsestäni, joka  jaksoi hinnalla millä hyvänsä.

Menin kenkien pukemisen sijaan sohvalle pitkälleen ja vain hengittelin.
 
Kun mä siinä pysähdyin, ni aloin tajuta.
Vaikka oon nykyään ihan tyytyväinen tähän kehoon, se on lempeämpi, hitaampi ja kömpelömpi, niin siellä olikin silti jemmassa se osa, joka muisti vanhan ohjelman.
Se, joka aikanaan sai arvonsa siitä, että jaksoi ja pystyi, oli hoikka ja lihaksikas. Se, joka oli salilla viideltä, jos tiesi työvuoron alkavan seitsemältä. Se, joka teki vielä yhden kierroksen, vaikka keho huusi jo, että lopeta. 
Se oli se vanha sitkeys, joka oli pitkään mun ylpeyden aihe – ja samalla se, mikä hiljaa myös hajotti. 
Eilen se osa nousi sieltä jostain, se osa joka ei vielä tienny, että enää ei tarvii. Nyt voin luottaa itseeni, etten ruoski tai pakota enää itseäni yli omien rajojen.
 Kuuntelen mitä keho viestii mulle.

 
Lopulta mä menin salille. Mä otin aikaa. Meni tunti.
Mä annoin itkun tulla. Kehon täristä ja päästää irti.
 Vatsa rauhottu. Turvotus laski.
Tais olla taas yksi kerros, joka irtosi.