Hyvällä tavalla jumissa

Olen miettinyt viime aikoina paljon sitä, miksi olen niin jumissa sen kanssa, mitä teen työkseni ja missä muodossa.

Ei siksi, etten osaisi mitään. Ei siksi, etteikö minulla olisi kokemusta. Ei siksi, etteikö asiakkaita olisi ollut.

Päinvastoin.

Ehkä juuri siksi tämä onkin vaikeaa.

Joulukuun lopussa lopetin oman työtilan vuokran. En siksi, etteikö asiakkaita olisi ollut. Oli. Ja ikävöin heitä kaikkia.

Ikävöin niitä kohtaamisia. Sitä luottamusta. Sitä, kun ihminen tulee tilaan ja pikkuhiljaa jokin hänessä saa laskea. Se työ ei ollut minulle vain palvelun tekemistä, vaan yhdessä olemista jonkin äärellä.

Mutta samalla tiesin, että tarvitsin itselleni tilaa.

Tarvitsin tilaa kuunnella, mitä minä itse oikeasti tarvitsen. Mihin suuntaan mun työ on menossa. Mikä on enää totta, ja mikä on vain vanhaa muotoa, jota jatkaisin siksi, että se kerran oli olemassa.
 
Toki koko ajan teen tätä omalla tavallani, niiden kanssa, jotka ovat jatkaneet matkaa kanssani ja niiden kanssa jotka ovat mut ilman mainontaa löytäneet ♥️
Olen jokaisesta kiitollinen. Jokin resonoi ja silloin otetaan yhteyttä.
 

Silti tässä on samalla se kohta, joka vaatii vielä aikaa ja avautumista.

Mä en halua myydä vain palvelua.

En halua rakentaa listaa, jossa lukee nimetty hoito 60 min, keskustelu 45 min, tämä paketti, tuo paketti, varaa tästä, osta tästä ja nyt saat tämän lopputuloksen.

Toki jonkinlainen selkeys tarvitaan. Ihmisen pitää tietää, mihin hän on tulossa ja mitä hän on ostamassa. En minä sitä väheksy.

Mutta jos kaikki pakotetaan liian valmiiseen muotoon, siitä katoaa se, mikä minulle tässä työssä on olennaisinta.

Haluan olla ihminen, jonka luo voi tulla.

Ei niin, että minä päätän valmiiksi, mitä toiselle tapahtuu. Ei niin, että minulla on kaava, jota seuraan jokaisen kanssa samalla tavalla. Vaan niin, että kohdataan. Luodaan luottamus. Katsotaan yhdessä, mikä siinä hetkessä on tärkeää.

Joskus se voi olla kehon kuuntelua. Joskus hoitoa. Joskus keskustelua. Joskus hiljaisuutta. Joskus sitä, ettei heti edes tiedetä, mistä pitäisi aloittaa.

Ja minulle se on ihan oikea tapa tehdä työtä.

Ei epämääräisyyttä siksi, etten tietäisi mitä teen, vaan herkkyyttä sille, ettei ihminen ole mikään valmiiksi paketoitava tuote. Vaikka se olisikin markkinoinnin kannalta kovin kätevää.

Mutta miten sellainen laitetaan verkkosivuille?

Kun en minä myy mitään "elämä haltuun ja ihminen parempaan järjestykseen" -mallia. En osaa luvata kenellekään selkeää, hallittua ja oikein elettyä elämää. Enkä oikeastaan edes halua. Herranjestas, en osaa luvata sellaista itsellenikään.

Minulle tärkeämpää on se, että kohdataan ihminen siinä kohdassa, missä hän on. Katsotaan yhdessä, mikä siinä hetkessä on totta. Ei tehdä ihmisestä projektia, vaan annetaan tilaa sille, mikä jo yrittää tulla näkyviin.

Ja sekin voi olla aika paljon.

Mä yritän kovasti löytää muotoa jollekin, mikä ei halua tulla liian kapeaksi.

Puskaradion kautta tulevat ihmiset ovat usein jo vähän eri kohdassa. Joku on suositellut. Joku on kertonut. Joku on ehkä sanonut, että mene tuonne, siellä tapahtui jotain sellaista, mitä on vaikea selittää, mutta mikä tuntui oikealta.

Silloin ihminen ei tule ihan tyhjästä.

Hänellä on jo pieni luottamuksen alku.

Mut netissä kaikki alkaa kylmemmästä kohdasta. Joku eksyy sivuille, lukee muutaman rivin ja yrittää ymmärtää, kuka minä olen, mitä minä teen ja onko tässä mitään häntä varten.

Siksi kirjoittaminen tuntuu taas vähän tärkeältä. Vaikken osaa aina sanoittaa kaikkea mitä ajattelen.

Ei siksi, että haluaisin olla koko ajan esillä. Vaan siksi, että oma tapa ajatella kertoo ehkä enemmän kuin mikään valmis palvelukuvaus.
 

Kehon kuiskaus -nimi erähoitona hautui mulla taas pitkään. Se oli kevään aikana välillä ihan jotain muuta. Pyörittelin nimiä, sävyjä ja muotoja. Yritin ehkä keksiä jotain uutta, vaikka vastaus oli koko ajan aika lähellä.

Kehon kuiskaus on mun oma hoito, jota olen tehnyt aikaisemmin livenä.

Se ei ole uusi projekti eikä päälle liimattu nimi. Se on yksi niistä tavoista, joilla olen tehnyt työtäni jo aiemmin. Nyt se vain etsii muotoaan etänä. Sanoittaminen.sellaiselle mille ei oikein ole sanoja, on vaikeaa. Kerroppa uskottavasti yhtäkkiä miten joku vois toimia etänä 😄  

Tää kirjoittelu (joka on aina ollu mulle epätyypillisyä) näyttäytyy mulle tällä hetkellä melko normaalina tarpeena tulla näkyväksi. Tai edes löydettäväksi.

Annan jonkun kohdan tulla näkyviin. 

Ehkä joku löytää tekstin. Ehkä joku tunnistaa siitä jotain. Ehkä joku ajattelee, että tuossa on ihminen, jonka kanssa voisin pysähtyä.

Ehkä joku muukin huomaa, että elämä saa vähän kuljettaa eri suuntiin.

Ja ehkä sunkaan ei tarvitse yrittää ratkaista kaikkea kerralla.

Tää pn pysähtymistä sen äärelle, mikä on totta juuri nyt.

Mut palatakseni tähän omana jumiin .. 

Ehkä tätä mun tapaani toimia kutsuttais enimmäkseen vapaaehtoistyöksi🙈

Siis tätä, että haluaisi kohdata ihmisen rauhassa, kuunnella, olla läsnä, katsoa yhdessä mikä siinä hetkessä on tärkeää ja antaa elämän vähän kuljettaa.

Kaunista se kyllä olis kyllä.

Mutta jostain pitäisi saada myös rahaa.

Ja tässä maailmassahan maksetaan tehokkaista palveluista.

Palveluista, joilla on nimi, kesto, hinta, kuvaus ja mahdollisimman selkeä lupaus siitä, mitä ihminen saa. Osta tämä, saat tämän. Varaa tämä, tähän se auttaa. Kolme kertaa, viisi askelta, selkeä muutos.

Minä taas yritän sanoittaa työtä, jossa tärkeintä ei aina ole palvelun muoto, vaan kohtaaminen sen sisällä.

Ja siinähän se pieni ongelma sitten onkin😄

Miten tehdä työksi jotain, mikä ei halua muuttua suoritukseksi?

Miten pyytää siitä maksua, että ihminen saa tulla hetkeksi ilman, että hänen tarvitsee olla projekti?

Miten sanoa, että tämä on arvokasta, vaikka sitä ei voi aina mitata heti, paketoida nätisti tai luvata valmiina lopputuloksena?

Ehkä en vielä tiedä vastausta.

Mutta tiedän, että en halua tehdä tästä sellaista, mikä näyttää hyvältä paperilla mutta ei tunnu minulta.
 

Ja jos sinulla on tähän ajatuksia, ideoita tai joku "Heli, ootko miettinyt tätä" -tyyppinen välähdys, niin saa laittaa.

Ilman teitä en olisi kasvanut tähän kohtaan. En olisi oppinut, nähnyt ja ymmärtänyt samalla tavalla sitä, mitä tässä elämässä oikeastaan tapahtuu.

♥️

 Tätäkin tekstiä olen pyöritellyt aamukahvin kanssa takapihalla klo 6, linnunlaulua kuunnellen.

Ja kyllä, se on ihan pukeutumiskysymys.