Naurun varjossa

Huumorilla on aina kaks puolta. Se voi keventää, yhdistää ja helpottaa oloa – mutta se voi myös satuttaa ja jättää jälkiä, jotka kulkee mukana pitkään.
 

Moni kasvaa kulttuurissa, missä naurunalaiseks joutuminen on ihan arkipäivää. 

Heittoja, piikkejä, "vitsiä vaan". Ja usein se alkaa jo lapsena. Kun omille jutuille ja kömmähdyksille naureskellaan ja niitä kerrotaan hauskoina juttuina eteenpäin. Tarkoitus voi olla kevyt, mutta lapselle se on ihan muuta. Se on halveksimista. Se on häpäisyä. Ja just siksi se sattuu niin paljon. 

Kun tällaista kertyy, sitä alkaa varoa itseään. Että mitä uskaltaa sanoa, mitä uskaltaa tehdä.
Ja monelle kehittyykin tapa nauraa varmuuden vuoksi ensin itselleen – vähän niinku ehtiäkseen muiden edelle.

 Mut samalla sisälle jää viesti: mulle saa nauraa.
 
Kun tähän kuvioon hja toiminta malliin havahtuu, huomaa helposti olleensa tiedostamattaankin molemmissa rooleissa.
Sekä siinä, jolle on naurettu, että siinä, joka on itse nauranut muiden kustannuksella. Ei pahuuttaan, vaan koska niin on oppinut.

Ja siinä kohtaa saattaa kolahtaa se, että on tullut huomaamattaan jatkaneeksi samaa kulttuuria, jota vastaan sydämessä kapinoisi. Jos olisi ymmärtänyt mitä tapahtuu.
 

Naurun alaiseksi joutumisen pelossa voi helposti menettää rohkeutensa olla oma itsensä.

Mut onhan huumorissa on myös ihan valtavasti voimaa.
Kun sitä käyttää yhteyden rakentamiseen eikä toista vastaan, se voi olla yksi kauneimmista tavoista tulla lähelle.