Pysähdys sen äärelle, mikä liikkuu.

Mä huomaan palaavani aika ajoin samaan kysymykseen: mikä mun juttu oikeastaan on.

Mitä mä teen, miksi teen ja millaisesta paikasta käsin. 

Ei siksi, että olisin ehkä niinkään hukassa, vaan siksi että tuntuu luontevalta pysähtyä silloin, kun oma ymmärrys on liikkeessä.

Mulla on yksi aika toistuva ilmiö. Kun innostun jostain uudesta näkökulmasta, opiskelusta, tavasta katsoa kehoa, ihmistä tai työtä, saan siitä yleensä paljon. Se avaa ajattelua ja tuo uusia oivalluksia. Ja sitten, aika nopeasti, se asettuu vain yhdeksi osaksi isompaa kokonaisuutta.

Ei vääräksi, ei turhaksi – vaan palaseksi.

Siinä kohtaa mun on vaikea jäädä vain sen yhden asian äärelle. Ei siksi, etteikö sillä olisi merkitystä, vaan siksi että näen sen ympärille. Näen, mihin se liittyy ja mihin se ei ulotu. Pelkkä yhden kohdan tarkastelu alkaa tuntua ahtaalta silloin, kun kokonaisuus on koko ajan näkyvissä.

Jälkikäteen ajatellen oon tajunnut, että tämä on ollut mun tapa oppia ja olla kai koko elämäni. 

Mulla on ollut tarve nähdä laajasti. Ei niinkään vaan oppia vaan ymmärtää.
Yhdistää kokonaisuuksia, ei pilkkoa niitä. 

Jälkikäteen ymmärrän, et sosiaalialallakin mun on täytynyt hahmottaa sen kentän kokonaiskuvaa olemalla eri rooleissa. Istua niissä eri kohdissa, nähnyt vastuut, paineet ja rajat, ja kokea se, millaista on kantaa päätöksiä, aikapainetta, riittämättömyyden tunnetta ja toisten elämien painoa eri tehtävissä. Ja kun on ollut niissä kaikissa rooleissa sisällä, ymmärrys ei jää teoreettiseksi vaan muuttuu kehollisemmaksi.
Ja just kehollinen oppiminen on mulle se tärkein.

Sen jälkeen liike joko jatkuu tai pysähtyy, ja molemmat tuntuvat ihan yhtä oikeilta.

Sama ilmiö toistuu myös kehollisessa hoitotyössä. Kun pääsen kiinni siihen, mistä eri lähestymistavat rakentuu ja mihin ne asettuu osaksi laajempaa kokonaisuutta, ne ei enää ole yksi menetelmä. Se on vaan yksi osa. Merkityksellinen, mutta rajallinen. Ja silloin huomio alkaa taas liikkua eteenpäin.
Ei ole toki olemassa tapaa, joka voisi kattaa kaiken – eikä toki sellaista pidäkään etsiä.

Oppiminen ja ymmärtäminen on mulle aina ollut enemmän liikettä kuin päätepiste. Kun jokin ajatus tai malli lakkaa elämästä ja muuttumasta, se alkaa tuntua ahtaalta. Ikään kuin se ei enää palvelisi, vaan alkaisi ohjata sitä liikaa.

Me eletään ajassa, jossa ymmärtämistä arvostetaan paljon. Halutaan sanoja, selityksiä ja rakenteita. Ja monessa vaiheessa ne onkin tosi tärkeitä. Kun jokin on vielä raskasta, sekavaa tai pelottavaa, sanoittaminen voi tuoda turvaa ja auttaa pysymään kokemuksen äärellä.

Mutta oon alkanut nähdä myös sen, että analysoinnilla on vaiheensa. Jossain kohtaa keho ei välttämättä kaipaa enää lisää käsitteitä tai uusia näkökulmia, vaan tilaa olla. Jos mieli jatkaa loputonta analysointia, se voi huomaamatta pitää ihmistä kiinni samoissa tuntemuksissa ja kierteissä, vaikka keho olisi jo valmis liikkumaan eteenpäin.

Ehkä se, mitä oon koko ajan etsinyt, ei olekaan yksi menetelmä, suuntaus tai selkeä hoitolinjaus. Ehkä se on tapa olla. Että ymmärrys saa elää ja liikkua, eikä lukkiudu yhteen muotoon.

Ehkä juuri siksi puskaradio on tuntunut luontevimmalta tavalta, jolla ihmiset löytävät mun luo. Tätä on vaikea kuvata tai myydä valmiina kokonaisuutena, koska se elää koko ajan. Se asettuu vasta kohtaamisessa, eikä oikein taivu mainoslauseisiin. 

Tällä hetkellä oon itsekin enemmän pohdinnan kuin tekemisen äärellä. En määrittelemässä mitään valmiiksi, vaan kuulostelemassa, mihin suuntaan tämä kaikki asettuu.

Huomaan, että heti kun alan miettiä tekemistä nimikkeinä tai erillisinä hoitoina, oma keho alkaa vastustaa.
Ei voimakkaasti, vaan hienovaraisesti. Se on yleensä merkki siitä, että yritän muotoilla jotain liian aikaisin.

Ja ehkä se riittää juuri nyt, että kuuntelen itseäni 🤍