Aina ei tarvii tietää mitä tarvii

Huomaan ite meneväni tähän vieläkin. Nykyisin ehkä vähän harvemmin ja huomaan sen nopeammin, mutta kyllä tää edelleen välillä lähtee.

Tulee joku epämääräinen olo. Ei mikään iso kriisi eikä sellainen, että nyt tässä on joku selkeä tunne, jonka voisi nimetä nätisti. Vaan sellainen, että vähän väsyttää, vähän ärsyttää, vähän ei huvita, kaikki tuntuu tahmeelta tai jotenkin vaan ei ole ihan oma olo.

Ja sitten se alkaa.

Mikä tää nyt on.
Mistä tää tuli.
Onko tää stressiä.
Onko tää hormoneja.
Onko tää väsymystä.
Onko tää sitä, että oon taas painanut liikaa.
Vai onko tää vaan ihan tavallista elämää, jota on ollut vähän liian monta päivää putkeen.

Ja siinä kohtaa huomaan, että alan selvittää sitä oloa enemmän kuin olla sen kanssa. Ihan kuin ensin pitäisi tietää tarkasti, mitä tämä on, ennen kuin saa tehdä yhtään mitään.

Että jos lepään, niin pitäisi olla pätevä syy levätä.
Jos olen hiljaa, niin pitäisi tietää miksi.
Jos en jaksa, niin pitäisi osata selittää, että mistä tämä jaksamattomuus nyt johtuu.

No eihän sitä aina tarvii tietää.

Joskus on vaan sellainen olo, että nyt ei oikein kulje. Ja senkin pitäisi saada riittää.

Ei kaikesta tarvii tehdä tutkimusta. Ei jokaista oloa tarvii kaivaa juurineen auki. 

Ei aina tarvii tietää, onko tämä nyt vanhaa kuormaa, hermostoa, PMS:ää, univajetta, kevättä, syksyä vai sitä, että on ollut vähän liikaa kaikkea. Joskus se on varmaan vähän kaikkea. Ja joskus ei mitään kovin ihmeellistä.

Mä oon joutunut opettelemaan sitä, että voi pysähtyä jo ennen kuin tietää. Voi levätä, vaikka ei osaa perustella sitä hienosti. Voi olla hetken hiljaa, vaikka ei tiedä, mitä siitä hiljaisuudesta pitäisi tulla. Voi mennä kävelylle ilman että se on mikään tietoinen hermoston säätelyharjoitus. Voi vaan mennä, koska olo sanoo että mene nyt vähän ulos.

Tää on ehkä ollut mulle iso juttu. Että omaa oloa ei tarvii aina selittää, edes itselleen.

Sitten kun pysähtyy ja antaa itselleen aikaa, ei välttämättä heti tiedä edes mitä tarvii. Ja ehkä ei tarviikaan tietää heti.

Joskus se alkaa selvitä vasta siinä, kun ei enää paina itseään eteenpäin. Että ai, olenkin väsynyt. Tai olen ollut vihainen. Tai olen pettynyt. Tai tarvitsen ruokaa. Tai unta. Tai sitä, että kukaan ei hetkeen kysy minulta mitään. En edes minä itse.

Ja joskus ei selviä mitään erityistä.

Sekin on ihan ok.

Kaikesta ei tarvii tulla oivallusta. Aina ei tarvii nousta vähän viisaampana ihmisenä omasta sohvannurkasta. Joskus riittää, että on hetken siinä eikä vaadi itseltään mitään.

Aina ei tarvii tietää, mitä tarvii.

Joskus riittää, että huomaa: nyt on tällainen olo. En vielä tiedä, mitä tämä on tai mitä tälle pitäisi tehdä. Mutta ehkä en paina sitä heti piiloon enkä ala heti ratkaista sitä.

Olen vaan hetken.

Näinkin saa olla.