Kivun kanssa voi oppia
Olen miettinyt kipua paljon.
En siksi, että tietäisin siitä kaiken. En tietenkään tiedä. Mutta tällä hetkellä uskon, että tiedän siitä jotain. Ainakin sen, ettei kipu ole aina niin yksinkertainen asia, että johonkin sattuu, sieltä etsitään vika, vika korjataan ja sitten ihminen jatkaa elämäänsä.
Joskus se menee niin. Ja hyvä niin.
Puhun tässä enemmän pitkittyneestä ja kroonistuneesta kivusta. En siitä, että tulee selkeä yksittäinen vamma, se tutkitaan ja hoidetaan. Se on eri asia. Minä tarkoitan sitä kipua, jonka kanssa ihminen on sinnitellyt jo pitkään. Sitä, johon on ehtinyt sekoittua väsymystä, varomista, pelkoa, tutkimuksia, pettymyksiä, toivoa, uusia yrityksiä ja koko suhde omaan kehoon.
Minä itse olin pitkään se ihminen, joka lisäsi kaasua, kun sattui.
Jos keho varoitti, minä en pysähtynyt kuuntelemaan. Minä kiristin tahtia. Ei siksi, että olisin ollut erityisen vahva tai järkevä, vaan koska elämässä oli paljon sellaista, mikä piti hoitaa. Eläimet piti hoitaa. Asiakkaat piti hoitaa. Arki piti hoitaa. Kun sattui, minussa ei käynnistynyt ensimmäisenä pysähtyminen, vaan selviytyminen.
Että nyt vaan tästä läpi.
Vasta myöhemmin mä oon tajunnu, miten nurinkurista se oli. Mitä enemmän keho yritti sanoa, sitä enemmän minä painoin päälle. Ja kun näin tekee tarpeeksi pitkään, keho joutuu huutamaan kovempaa.
En siis ajattele, että kipu kroonistui minun kohdallani siksi, että olisin heti jäänyt pelkäämään sitä ja varomaan kaikkea. Päinvastoin. Aluksi en varonut mitään. En kuunnellut. En pysähtynyt. Sitä vaan jatkoi, koska oli tottunut jatkamaan.
Pää meni eteenpäin ja keho yritti pysyä mukana.
Välillä tajusin vasta jälkikäteen, miten kovilla kroppa oli. Saatoin nukahtaa vartin ajomatkalla bussipysäkille, enkä silloinkaan vielä ajatellut, että nyt taitaa olla liikaa. Se oli vain yksi asia muiden joukossa. Väsymys, kipu, paine, huolet, arki. Näillä mennään.
Joskus kipu meni niin kovaksi, että sen tajusi vasta kehon reaktiosta. Hiki tuli läpi, oksensin, tai tai jouduin makaamaan missä milloinkin kun meinasi lähteä taju. Kun pysähdyin makaamaan ja tajusin, että nyt sattuu niin paljon, ettei hengityskään oikein kulje.
Minulla on ollut vuosien varrella aika paljon vammoja. Nivelvammoja, murtumia, venähdyksiä ja selän kanssa oma pitkä historiansa. Selkää on kuvattu paljon, ja sieltä on löytynyt kaikenlaista: useampia pullistumia, rasitusmurtumaa, nikamansiirtymää ja muuta sellaista, mikä ei varsinaisesti lisännyt luottamusta omaan rankaan. Jossain vaiheessa mukana oli myös leikkauspuheita. Niihin en selän kohdalla suostunut.
Kun sellaista kertyy tarpeeksi, ei ole ihme, jos oma keho alkaa tuntua asialta, jota pitää seurata ja varoa.
Eli ensin kipu ei saanut pysäyttää mitään. Myöhemmin tapahtui toinen ääripää.
Aloin vähitellen nähdä itseäni kivun kautta. Mitä uskallan tehdä. Mitä en uskalla. Mitä jos tästä tulee seuraukset. Voinko lähteä. Voinko suunnitella. Voinko luottaa siihen, että keho kestää tämän päivän.
Mutta jossain kohtaa kipu alkoi määrittää liikaa. Tai oikeastaan kai pakosta. Koska kipu levisi koko kehoon.
Terveydenhuollossakin olin pitkään vaikeasti hoidettava masentunut kipupotilas. Se oli rooli, jossa minua katsottiin, ja vähitellen aloin katsoa itseäni samalla tavalla. Kipeä. Vaikea. Sellainen, johon mikään ei oikein auta.
En usko, että kukaan tarkoitti pahaa. Mutta kyllä sellainen vaikuttaa.
Kun ihminen on pitkään kivussa ja jännittynyt, mieli ei pysy millään siitä erillään. Ku lihakset pitävät kiinni, hengitys on pinnassa ja koko järjestelmä on valmiustilassa, niin silloinhan se ylläpitää pelkoa. Ihminen voi siinä olla "taistele-pakene"-tilassa niin pitkään, et siitä alkaa tulla melkein tavallinen olo. Hätätila.
Minun ite piti tavallaan oppia pois kahdesta ääripäästä.
Ensin mä en kuunnellut kehoa tarpeeks. Sit kuuntelin sitä liikaa ja pelon kautta. Kumpikaan ei lopulta auttanut.
Nykyään mä tunnistan vähän paremmin sen hetken, kun keho on lähdössä hälytykseen. Se kipu voi alkaa kuin salaman iskusta, se leviää, lihakset vetävät täys jumiin tai vaihtoehtoisesti lopettaa ottamasta käskyjä vastaan. Samalla pää meinaa tehdä siitä saman tien sen vanhan tutun päätelmän: no niin, taas mentiin.
En yritä väittää, ettei satu. Jos sattuu, niin sattuu.
Mut nykyään mä yritän tunnistaa rauhassa, tapahtuuks tässä nyt oikeasti jotain uutta, vai muistiko keho jotain vanhaa.
Lähtikö se samaan vanhaan reittiin, jossa kipu, säikähdys, lamaannus tai jännitys alkavat ruokkia toisiaan. Onks tässä nyt hätä, vai alkoko keho suojata liian kovaa, ku joku tilanne tuntu sille tutulta.
Kun nää faktat on päässä käyty; "Todiste" itselle , et tämä on ollut ennenkin, ei uutta ja vaarallista. Silloin voin alkaa rauhoittaa vähän kehoa ja antaa kivun siirtyä sivuun sen verran kun se siinä hetkessä on mahdollista.
Tämä ei tee kivusta vähemmän todellista. Mut se muuttaa sitä, mitä kipu alkaa mielessä tarkoittaa.
Tässä kohtaa minulle on ollut tärkeää ymmärtää myös se, mitä kivusta nykyään tiedetään. Kipu ei ole ihan niin yksinkertainen asia, että kehossa on vaurio ja kipu kertoo suoraan sen määrän. Kehosta tulee viestejä, mutta kipukokemus syntyy hermoston ja aivojen tulkinnassa.
Pitkittynyt kipu ku voi herkistää kipujärjestelmää niin, et keho alkaaki tulkita tuntemuksia helpommin vaaraksi. Mut koska kyse on myös hermoston oppimisesta ja muovautuvuudesta, se suunta ei ookaan vain yhteen päin. Järjestelmä voi myös oppia toiseen suuntaan. Siksi pitkittynyt kipu ei aina tarkoita pysyvää tuomiota.
Kun saadaan tarpeeksi monta kokemusta turvasta, sopivasta liikkeestä ja siitä, ettei jokainen tuntemus johda katastrofiin, kipujärjestelmä voi alkaa vähitellen rauhoittua. Ei siksi, et kipu olisi kuviteltua, vaan siks, että hermosto on muovautuva.
Se ei tarkoita, että kipu olisi kuviteltua. Ei todellakaan.
Siksi mä ajattelen et se todellinen turvan kokemus ei ole mikään kevyt lisä, vaan se on tärkein osa sitä, miten keho voi alkaa oppia uutta.
Sisäinen turva ei synny tyhjiössä. Se vaatii usein myös sitä, että ympärillä on riittävän turvallista. Turvallisia ihmisiä, tilanteita ja kohtaamisia, joissa kehon ei tarvitse koko ajan varautua, selittää itseään tai puolustautua.
Toki omin keinoin voi tehdä paljon. Mutta on ihan yhtä tärkeää löytää ympärille sellaisia ihmisiä, joiden kanssa keho on oikeasti voi vähän hellittää.
Ja voin sanoa, ettei se tapahdu kaikkien kanssa.
Kun on elänyt pitkään kivussa, keho alkaa lukea turvaa ihan eri tavalla. Se huomaa sävyt, kiireen, sanat, katseen, sen miten toinen ihminen tulee lähelle tai ei tule. Se huomaa, yrittääkö toinen heti korjata, selittää, ohittaa tai ottaa tilanteen haltuun.
Mutta sitten on niitä ihmisiä, joiden kanssa ei tarvitse olla varuillaan samalla tavalla. Joiden kanssa ei tarvitse todistaa kipua eikä puolustaa omaa kokemusta. Saa olla siinä, vähän keskeneräisenä ja epäselvänäkin.
Minulle juuri sellaisissa kokemuksissa kipu ja oma ajatus itsestä ovat alkaneet purkautua. Ei niin, että joku olisi tullut ja korjannut minut. Vaan niin, että kehossa on tullut tilaa huomata: ehkä en olekaan koko ajan vaarassa. Ehkä minun ei tarvitse olla koko ajan lukossa, valmiina ja varuillaan.
Sitä tarkoitan turvalla. Ei mitään kaunista sanaa opinnoissa, vaan kokemusta, jonka keho kyllä tunnistaa.
Vanhat reitit eivät ole kokonaan kadonneet, enkä halua väittää muuta. Jos kuormaa olisi liikaa ja eläisin taas samalla tavalla kuin ennen, keho varmasti osaisi mennä vanhaan suojaan. Ero on siinä, etten enää elä niin. En kerää kuormaa samalla tavalla, en ohita rajoja yhtä pitkään, enkä tee työstä tai elämästä sellaista suoritusta, jossa kehon pitää huutaa ennen kuin sitä kuunnellaan.
Ihminen väsyy kivun kanssa. Ei pelkästään kipuun, vaan kaikkeen siihen, mitä kivun ympärille kertyy. Arviointiin, korjaamiseen, ohjeisiin, jumppiin, jatkuvaan yrittämiseen ja siihen tunteeseen, että aina pitäisi tehdä vielä vähän enemmän, jotta olisi joskus vähemmän viallinen.
En sano tätä siksi, etteikö tutkimuksia, kuntoutusta, liikettä tai hoitoa tarvittaisi. Kyllä tarvitaan. Mutta minun kohdallani moni korjaava asia alkoi mennä perille vasta sitten, kun keho sai ensin turvaa. Ennen sitä kaikesta tuli helposti uusi vaatimus. Yritys korjata.
Nykyään en ajattele niin.
En ole enää vaikeasti hoidettava kipupotilas. Olen ihminen, jolla on pitkä kipuhistoria, herkästi suojaava keho ja rajat, joista minun pitää pitää kiinni.
Se on eri asia.
Ehkä juuri siksi en osaa, enkä halua, tehdä työssäni ihmisestä projektia.
Enkä ajattele, että minä olisin automaattisesti kaikille se oikea ihminen hoitamaan kehoa. Turva ei synny siitä, että joku sanoo olevansa turvallinen tai että jokin menetelmä lupaa auttaa. Sen tunnistaa itse, jos tunnistaa.
Ehkä juuri oman kokemukseni takia minuun osuu niin syvälle kaikki sellainen hyvää tarkoittava korjaamisen ja menetelmien maailma. Sellainen, jossa luvataan rauhaa, vapautumista, tuloksia tai muutosta, mutta keho voi kuulla sen taas uutena vaatimuksena: tässäkin sinun pitäisi onnistua, tässäkin sinun pitäisi muuttua, tässäkin joku tietää, mitä sinussa pitäisi tapahtua.
Siksi olen varovainen lupausten kanssa. En halua ottaa toisen kehoa haltuun sanoilla.
Minulle tärkeämpää on, että ihmiselle jää oma lupa tunnustella, lisääntyykö paine vai väheneekö se.