Onko kaikki traumaa - mitä tästä mietin

Mä huomaan palaavani tähän aiheeseen aika usein.

Traumasta puhutaan nyt paljon, melkein kaikkialla. En tiiä mikä siinä minua välillä hiertää. Yritän tässä avata vähän. Vaikka tiedänkin, etten saa sanoiksi kovin kuvaavasti sitä, mitä tästä ajattelen. Annan tässsä kai vaan ajatuksen virrata.

Ehkä siinä on jokin huoli myös… ei mitenkään iso tai dramaattinen, vaan enemmän sellainen, joka on tullut omien kokemusten kautta. Siitä, miten herkistä asioista tässä oikeasti on kyse – ja samaan aikaan siitä ristiriidasta, että niistä puhutaan välillä aika kevyesti. Vähän niin kuin että hoidetaanpa vaan alta pois

Musta on oikeasti hyvä, että traumasensitiivisyys ja tietoisuus traumoista on tullut enemmän esiin.  Ymmärrys lisääntyy ja asioita ei enää sivuuteta samalla tavalla kuin ennen.
Siinä on paljon hyvää. Mut mä silti huomaan, että tämä herättää mussa myös toisenlaista pohdintaa.

Ehkä se liittyy siihen, että tätä on tullut katsottua melko pitkään ja vähän eri kulmista. 

On ollut vaihe, jolloin tämä traumaymmärrys aiemmassa työssäni, opiskeluissani ja omassa traumaterapiassani, avasi mulle ihan valtavasti. Tuntui, että nyt ymmärrän itseäni ja asiakkaitani ja moni asia loksahtaa paikoilleen.

Ja jossain kohtaa olin aika varmakin siitä, että tässähän se on – tämä selittää lähes kaiken. 

Nyt kun sitä katsoo jälkikäteen, niin siinä on jotain aika inhimillistä. Sitä luulee ymmärtävänsä, ja vasta myöhemmin tajuaa, miten paljon ei vielä nähnyt. 

Voi sitä armollisuuden määrää, mitä joutuu välillä itselleen antamaan.

Ja kun tätä on tullut seurattua muutamavuosikymmen ihmisten kautta, on alkanut näkyä myös se toinen puoli. 

Se, että ihmiset on tosi erilaisia. Kaikilla se ei näy samalla tavalla, resilienssi on erilainen ja taustat on erilaiset. 

Toinen tarvitsee enemmän tukea, toinen kantaa asioita ihan eri tavalla, joskus yllättävänkin hyvin siihen nähden, mitä taustalla on. Mikä suoraan sanottuna joskus hämmensi minua.
 

Ehkä just sitä kautta mulle on jäänyt sellainen ajatus, että eihän tässäkään ole yhtä kaavaa. Kaikkien ei tosiaan tarvitse  kaivaa elämäänsä auki, kaikkea ei tarvitse lähteä purkamaan, eikä kaikkea tarvitse katsoa pelkästään sen kautta, mitä on ollut. Asiat kulkee meissä eri tavoin. 

Ja ehkä just näiden kokemusten kautta mä huomaan katsovani tätä nykyistä ilmiötä vähän eri tavalla.
Tai omalla tavalla. Enhän mä tiedä miten muut sen näkee.

Tuntuu et traumaa nähdään nyt vähän joka puolella. Kaikilla on traumoja ja siihen liittyen käydään paljon kursseja ja koulutuksia. Traumoja hoidetaan kovasti osana vähän kaikkea.

 Se on sinänsä ihan hyvä juttu. Mutta mä huomaan pysähtyväni siihen, mitä tapahtuu sille auttajalle sen jälkeen, kun sitä kurssitusta aletaan viemään eteenpäin – omaan työhön, omaan tekemiseen. Siihen miten me monesti ihmisinä toimitaan.

Kun me opitaan jotain, joka kolahtaa, niin aika helposti tulee tarve lähteä auttamaan muita sen kautta. Ja siinä ei ole mitään pahaa. 
Mutta siinä voi myös käydä niin, että innostus vie mukanaan. Että aletaan nähdä sitä traumaa kaikkialla ja sitten sitä lähdetään tutkimaan, kyselemään ja kaivelemaan sieltä taustoista – hyvää tarkoittaen tietenkin. 
Mut se ei sit välttämättä teekään hyvää sille toiselle. 

Ehkä just siinä kohtaa se raja tuleekin vastaan. Ei siksi, etteikö voisi oppia tai ymmärtää, vaan siksi että mitä siinä oikeasti tapahtuu, ei ole ihan yksinkertaista.

Vaikka mä kyllä uskon, että suurimmaksi osaksi nämä kaikille avoimet lisäkoulutukset on sellaisia, että niissä opetetaan vain traumasensitiivisyyttä ja keinoja vakauttamiseen, mikä on todella hyvä asia. 
 

Mutta jos siitä lähdetäänkin auttamisen halusta luisumaan siihen, että aletaan purkaa tai työstää asioita syvemmin, keinoilla joihin asiakas ei ehkä ole valmis, siellä alla onkin paljon ja raskasta, niin siinä kohtaa se ei ole enää sama asia.

 On niin tärkee nähdä, missä kohtaa toinen menee.
Täytyis pystyä seuraamaan – pysyykö ihminen tässä hetkessä, onko kontaktissa, tietääkö missä on. Että ei vaan katoa kesken kaiken.

Joskus ihminen menee niihin kohtiin toki ihan itsestään. Ja silloin olennaista mun mielestä onkin, että toinen huomaa. Tarkistaa.

Ja jos näin käy, olisi tärkeää osata myös tuoda takaisin – ettei jää yksin sen kanssa, mikä on avautunut.
Nää on sellaisia asioita, jotka mun kokemuksen mukaan rakentuu ajan kanssa. Pelkkä opiskelu antaa pohjan, mutta ymmärrys syvenee enemmän olemalla – ihmisten kanssa ja itsensä kanssa.

Toki näitä kaikenlaisia oloja ja tilojahan meillä voi olla arjessakin, en mä sitä tarkoita. Ne tulee ja menee. Vaan mä puhun enemmän siitä, mitä tapahtuu silloin, kun lähdetään tietoisesti työskentelemään traumojen kanssa. Silloin pitäisi ymmärtää, millaisista asioista on kyse ja mitä siinä täytyy huomioida.

Mä ajattelen, että traumat ei ole mitään menetelmillä ratkaistavia juttuja, vaan aika iso kokonaisuus. Ja ehkä tärkeintä on se oma kohta – miten on itse näiden asioiden kanssa ja missä kohtaa elämässä on, että voi toista edes auttaa. Ja siinä turva on ihan keskeistä.

Mä työskentelen kehon kautta.

Ja ajattelen et meidän kehot on tosi viisaita näissäkin asioissa.

Se ei yleensä työnnä mitään ulos väkisin, vaan päästää esiin sen, mihin siinä hetkessä on tilaa. Se on melko turvallinen tapa auttaa ihmistä rauhoittumaan ja palautumaan.
Se mitä tapahtuu, tapahtuu ilman, että sitä tarvitsee lähteä sanojen kautta viemään mihinkään suuntaan. Ehkä just siksi ajattelen, että kaikkea ei tarvitse lähteä avaamaan tai kaivamaan.

Jarrutan tässäkin taas vähän.

Eli vaikka ajattelenkin, että keho ei nosta esiin mitään, mihin ihminen ei ole valmis, niin silti siinäkin täytyy olla herkkä missä toinen menee, ja tarvittaessa tuo takaisin tähän hetkeen. Ja varmistaa, että ihminen on tässä, kun hän lähtee ovesta ulos.  

 Ehkä tässä tekstissä on myös jotain mun omaa tarkkuutta, joku voisi sanoa "nipottamistakin". Mut nyt kun tätä kirjoitan, niin tajuan paremmin, mistä se ehkä tulee.
Ennen tätä omaa ymmärrystä on ollut tilanteita, joissa mua on yritetty auttaa, mutta onkin menty huomaamatta johonkin liian kipeään kohtaan-  ja oon jäänyt yksin sen kanssa, minne oon tietämättäni pudonnut. Ehkä siksi nämä asiat tuntuu mulle niin tärkeiltä huomioida.

Tällasin ajatuksin tänään.