Kun paha olo lähtee kiertämään

Tässä elämässä aamukahvia voi juoda kaksi tuntia.

Ei siksi, että olisin jotenkin erityisen hidas tai valaistunut ihminen, vaan siksi, että mikään ei koko ajan vedä minua johonkin suuntaan. Kahvi ehtii jäähtyä monta kertaa, ja silti ei tarvitse reagoida heti mihinkään.

Jäin siinä aamulla miettimään, millaisessa olossa ja energiassa sitä on joskus elänyt.

Sitä ei silloin välttämättä edes tajua. Kun on pitkään tietyssä tilassa, siitä tulee normaalia. Sitä ajattelee, että tällaista tämä elämä nyt on. Aina joku huoli, aina joku asia, aina joku ihminen, aina joku tilanne, johon mieli tarttuu.

Mutta jälkikäteen sen näkee eri tavalla.

Ei se ollut pelkkä luonne. Ei se ollut vain sitä, että "minä nyt olen tällainen". Se oli myös olotila. Sellainen jatkuva valmiustila, jossa oli koko ajan vähän kuin toinen jalka jo menossa johonkin suuntaan.

Ja ehkä siellä oli myös semmoinen pieni vihainen pohjavire kaikkea kohtaan. Ei mikään koko ajan näkyvä raivo, vaan sellainen taustalla oleva kireys, että vähän kaikki ärsytti ja kaikki tuntui jotenkin liialta. Ihmiset, asiat, tilanteet, pyynnöt, äänensävyt. Kaikki, mihin oma olo pystyi tarttumaan.

Ja siinä olotilassa mulle ei tarvittu paljon, että lähdin ihan laukalle.

Puhelin soi ja minulle kerrottiin juttuja. Että tiesitkö, kuulitko, nyt se oli tehnyt näin ja sanonut noin. Joku sanoi "kuulitko muuten", ni mä olin jo mukana. Siis ennen kuin edes tiesin, mistä puhutaan. Ja jos ei soittanu, ni soitin ite. Puhuin kymmeniä tunteja pelkästään puhelimessa, varmaan siks, että sain mahdollisimman ison otannan kaikkien asioista mahdollisimman nopeasti. Välimatkoista huolimatta.

Ei siksi, että olisin halunnut olla ilkeä ihminen. Vaan siksi, että minussa oli jo valmiiksi jotain, mikä tarttui. Jotain, mikä lähti helposti mukaan. Jotain, mikä sai toisten ihmisten asioista hetkeksi suunnan omalle ololle.

En ollut mikään rauhallinen vastaanottopiste, ja tarinoiden jakaja, joka olisi sanonut, että no hetkinen, ehkä tässä on monta puolta. Ei sinnepäinkään.

Minä olin valitettavasti just se, mistä kaikki tiesi, että täältä lähtee.

Olin siinä lajissa joskus ihan pro. Minulle soitettiin monta kertaa päivässä ja minä olin heti mukana. Ei tarvinnut paljon sytytellä, kun kone oli jo käynnissä. Sitten analysoitiin, kauhisteltiin, muisteltiin vanhatkin asiat ja saatiin yhdessä oikein kunnon kierros päälle.

Ja rehellisesti, kyllä minä sain siitä jotain.

Se tuntui yhteydeltä. Siltä, että nyt ollaan samalla puolella. Nyt minulle kerrotaan. Nyt minä tiedän. Nyt olen mukana siinä verkossa, missä asiat kulkee ja missä yhdessä ymmärretään, miten kummallisia ja raskaita muut ihmiset voivat olla.

Mutta näin jälkikäteen minä näen sen toisen puolen.

Se piti myös omaa huonoa oloa käynnissä. Ei se oikeasti helpottanut. Se vain antoi pahalle ololle uuden kohteen. Nyt olo johtui tuosta ihmisestä. Tuosta asiasta. Tuosta teosta.

Ja silloinhan ei tarvinnut pysähtyä siihen, mitä itsessä tapahtui. Miten ois voinukaan.

Siihen, että oli kireä. Väsynyt. Häpeissään. Syyllinen. Pettynyt. Levoton. Tai ihan vain sellaisessa olossa, ettei oikein itsekään tiennyt, mikä vaivaa, mutta johonkin se piti saada purettua.

Kun omaan oloon ei osaa pysähtyä, se lähtee helposti ulospäin.

Minulla oli siis siihen aikaan paljon hevosia. Ja jokainen hevosihminen tietää, mitä se tarkoittaa.

Siinä ei eletä mitään rauhallista harrastuselämää, missä vähän silitellään ponia ilta-auringossa ja ollaan syvässä yhteydessä luontoon. Tai toki sitäkin välillä.

Mutta enimmäkseen rahaa menee, aikaa menee ja koko ajan yrität pitää ne eläimet hengissä. Varsinkin sen jälkeen, kun on tullut muutama kunnon sairastuminen ja pelästyminen. Sen jälkeen alat pelätä ja tarkkailla. Mietit, syökö ne normaalisti, liikkuuko joku oudosti, onko tämä ähkyn alku.

Hyvästi yöunet.

Ja just silloin kun tilillä on kolme euroa, tai on pyhäpäivä ja tuplahinnat, niin tietenkin tapahtuu se katastrofi. Kutsutaan eläinlääkäri paikalle ja kohta ollaan jo lähdössä pitkälle ja kalliille klinikkareissulle. Samalla mietit, että millä rahalla ja millä hermostolla tämäkin hoidetaan.

Sellaisella liekillä silloin elettiin.

Paljon vastuuta, huolta, rahapainetta, väsymystä ja sitä jatkuvaa valmiutta, että jotain voi tapahtua ja minun pitäisi huomata, toimia ja selvitä siitäkin. Ei ihme, että sisällä oli valmiiksi semmoinen palo, että jos jostain tuli kipinä, niin kyllä se lähti.

En ole siitä ajasta ylpeä.

Olen myöhemmin myös pahoitellut joillekin ihmisille sitä, miten huonosti olen joskus käyttäytynyt. Ei se ollut reilua. Ei se ollut kaunista. Eikä sitä tarvitse selittää miksikään viisaaksi elämänvaiheeksi.

Se oli välillä ihan rumaa. Se oli selviytymistä. Ja siitä valitettavasti kärsi myös ympärillä olijat.

Mutta samalla minä ymmärrän itseäni siinä ajassa. Olin ihminen. Olin paineessa. Yritin selvitä niillä keinoilla, joita minulla silloin oli. Ja joskus selviytymiskeinot eivät ole mitään kauniita, hiljaisia ja kypsiä tapoja.

Joskus ne ovat toisten asioihin tarttumista, kauhistelua, kontrollia, oikeassa olemista ja sitä, että oma paha olo saa hetkeksi helpotuksen siitä, että joku muu on ongelma.

Tämä on minusta se kohta, mistä on vähän vaikea puhua.

Koska en tarkoita sitä, etteikö toisten asioista saisi välillä puhua. Totta kai saa. Joskus pitää saada purkaa. Joskus pitää saada kysyä toiselta, että näenkö minä tämän ihan väärin vai tapahtuiko tässä oikeasti jotain outoa. Ihminen tarvitsee toisia ihmisiä, peilausta ja yhteyttä.

Mutta siinä on ero, puhunko siksi, että yritän ymmärtää ja päästä selkeämmäksi, vai puhunko siksi, että saan omaan pahaan olooni lisää kierroksia.

Mulla se meni sillon usein just siihen jälkimmäiseen.

Nykyään ajattelen tästä eri tavalla.

Minulla on edelleen paljon mielipiteitä. Voin ärsyyntyä, pettyä ja ihmetellä. En minä mikään enkeli ole. Mutta jos asialla on oikeasti merkitystä, ja se liittyy toiseen ihmiseen, haluan puhua suoraan sen ihmisen kanssa, jota asia koskee.

Ja oikeastaan rakastan sitä, kun vaikeistakin asioista ja vastakkaisista tavoista ajatella voidaan puhua aidosti. Ei hyökkäämällä eikä toista lyömällä, vaan rehellisesti. Että tämä jäi vaivaamaan. Tämä tuntui minusta tältä. Tätä en ymmärtänyt. Tästä haluaisin puhua.

Se on ihan eri asia kuin se, että asiaa pyöritellään kolmansien ihmisten kautta ja rakennetaan siihen ympärille pieni oikeudenkäynti, jossa toinen ei ole edes paikalla.

Siihen en halua enää lähteä.

Tämä kuulostaa nyt yksinkertaiselta, mutta ei se ainkaan mulle ennen ollut.

Kun oli tottunut siihen, että oma paha olo saa ruokaa muiden ihmisten asioista, siitä tulee helposti tapa. Aina löytyy uusi asia, uusi ihminen, uusi ärsytys, uusi syy ja uusi tarina.

Ja se vie ihan hirveästi energiaa.

Sen huomaa kunnolla vasta sitten, kun sitä ei enää elä samalla tavalla. Ehkä sen tajuaa vasta, kun siihen tulee joku väli. Kun ei ole enää oo ihan keskellä pahinta painetta. 

Kun elämässä on edes vähän enemmän turvaa, hiljaisuutta tai tilaa. Silloin voi nähdä sen vanhan kierroksen vähän kauempaa. Ja uskaltaa katsoa omaa toimintaansa rehellisesti.

Kun ihmisellä on paha olla, se paha olo voi alkaa hakea syytä ulkopuolelta. Ei siksi, että ihminen olisi paha tai ilkeä. Vaan siksi, että pysähtyminen on joskus liian vaikeaa.

Nämä eivät ole mukavia kysymyksiä.

Mutta jos kaikki on aina jonkun muun syytä, oma elämä jää helposti odottamaan, että muut muuttuvat ensin. Että joku ymmärtäisi. Pyytäisi anteeksi. Tajuaisi. Korjaisi. Olisi toisenlainen.

Ja siihen voi mennä koko elämä.

Sen energian voi ottaa takaisin omaan elämään.